4.1.08 klo 17.45                Dorisol Buganvilia, Funchal, Madeira

 

Kävelimme aamulla puolen tunnin matkan satamaan. Minä halusin tapani mukaan lähteä kaiken varalta aivan liian aikaisin ja aikaa tappaaksemme käveleskelimme satamalaiturilla ja tutkimme merimiesten aallonmurtajaan piirtämiä laivojen tunnuksia ja satamassakäyntipäivämääriä. Valtaosa merkinnöistä oli kreikkalaisia ja saksalaisia, mutta löytyi joukosta Suomen Pohjanmaankin sabluunakuva. Suomalaiset ovat käyneet Funchalissa ainakin 2004 ja 2007.

Santa Marian miehistö oli pukeutunut turisteja miellyttääkseen hassuihin lökäpöksyihin ja outoihin hattuihin: kuteisiin, jollaisiin merimiesten lastenkirjoissa kuvataan sonnustautuvan. Kannella odotti puolipakollinen turistivalokuvaus papukaijan kera (niinpä, Kolumbuksella varmasti oli eteläamerikkalaisia lintuja reissussa mukanaan). Onnistuimme keplottelemaan irti rahastuksesta ja valitsimme hyvät istumapaikat korkealta peräkannelta – vai mikä se lieneekään merenkäyntikielellä. Matkaseuraksi saimme viston englantia puhuvan isipaapan rahoilla lomailevan burberrypariskunnan, jonka ristimme adhd:ksi ja anoreksiaksi, leppoisan saksalaisen homoparin, joista toinen puolisko kuvasi koko ajan ammattimaisella järjestelmäkamerallaan, keski-ikäisen, vihaisen ja viluisen ketjutupakoivan saksalaispariskunnan ja hanakasti kiikareillaan merinisäkkäitä tähyilevän homssuisen brittiparin. Rouva näki delfiineitä ainakin kolmesti ja yhden kaskelotinkin onnistui bongaamaan, vaikka kenellekään muulle mokomat eivät suostuneet näyttäytymään. Loppu, sekalainen turistikansa seilasi alemmilla kansilla.

Moottori putputti tasaisesti (se, tai "ruorimiehen" gps-laite tuskin olivat kopioita alkuperäisen Santa Marian kalustuksesta) ja sää oli leppoisa, merituuli vilvoitti mukavasti. Seilasimme tunnin verran lentokentän suuntaan, maaston muotoja oli hauska tarkkailla mereltä päin. Pysähdyimme hetkeksi ja miehistö tarjoili matkalaisille kipot madeiraa ja palat suklaakakkua. Samalla keskimmäinen (eli pääpurje?) laskettiin alas ja toivoimme, että pääsisimme seilaamaan takaisin satamaan purjeilla. Tauon jälkeen kangas kuitenkin kiskottiin takaisin ylös ja moottori nytkähti käyntiin.

Pysähdyksen aikana kävin tutkimassa paatin muita osia. Alakannen alla oli asiaankuuluvaa rekvisiittaa, pieni tykki ja tyyliteltyjä Kolumbus-artikkeleja lasivitriinipöydän sisällä sekä pieni Neitsyt Marian alttari. Alakannella oli muinaiseksi maskattu kyökki pinttyneine kuparipatoineen ja yläkannen alla muka kapteenin hytti. Laivassa oli lisäksi hämyinen baari, jonne huonovointiset turistit (mm. anoreksia) olivat pakkautuneet potemaan.

Matka takaisin satamaan oli vasta-aallokkoon töyssyisempi ja keinuva kyyti tarrasi minuakin vähän mahanpohjasta. Mikolla oli hauskaa. Hän muisteli tienneensä lapsena Kolumbuksen laivastosta lähes kaiken, mutta nyt ei tullut olennaisiakaan asioita mieleen. Lisäksi hän kertoi mielenkiintoisia juttuja Kolumbuksen myöhemmistä vaiheista ja ärhenteli yläasteen englanninkirjalle, jossa Amerikan löytäjästä oli kerrottu valheita. Minua ei historia ole koskaan kiinnostanut, mutta Mikko saa puisevatkin jutut toisinaan kuulostamaan mielenkiintoisilta – niin kauan, kun pysytään erossa sotatarinoista.

Kolme tuntia laivalla humpsahti nopeasti. Meri-ilma väsytti ainakin minua kovasti, mutta päätimme käydä kuitenkin lounaalla ennen hotellille palaamista. Vitsinä varjostimme sitä leppoisaa homoparia, kun ajattelimme tahallisen stereotyyppisesti heidän tietävän jonkun "kivan pikku paikan", mutta kurjat painuivatkin purilaisille Mäkkäriin! Saimmepa nenillemme.

Painelimme ohi keskikaupungin ja valitsimme paikallisten suosiman kohtuuhintaisen ruokalan ja saimme hyvät (ja ihan liian isot) kala-annokset. Minun eväkkääni oli tällä kertaa jotain outoa, englanniksi Cotlet Fishiä, kotona pitää tarkistaa, mitä tulikaan syötyä (ei muuten ole löytynyt netistä tai sanakirjoista selitystä, jos joku osaa kertoa, niin kirjoittakaahan vinkkiä kommentteihin). Mikko sai matkansa parhaan espadan.

Poikkesimme vielä tuliaiskaupassa, minä ostin sukulaislapsille jotain pientä ja Mikko itselleen jalkapallopaidan. Kaupunki oli perjantaipullollaan ihmisiä, joten pienen puistopiipahduksen jälkeen hurautimme taksilla hotellille.

Minä olin aivan rättiväsynyt ja kellahdin tunnin siestalle torkkupeiton alle. Nyt aurinko on jo melkein laskenut ja loma lähenee loppuaan. Minkäänlaista koti-ikävää en ole potenut, mutta tänään olen jo pari kertaa ajatellut, että on oikeastaan kiva päästä kohta Suomeen. Alkaa olla pula tekemisestä ja olen saanut uutta pontta ja ideoita opetushommiin.

Mikon lisäys:

 

Kaisa luuli Pohjanmaata risteilijäksi, ei siis sota-alusristeilijäksi vaan huviristeilijäksi, vaikka puhuin kyllä tykkiveneestä ja sotilaista. Mieleeni nousee hassu kuva Suomen laivaston Havaiji-paidasta, arvomerkkien sijasta se määrää, jolla on eniten kukkia leissään, ja asevelvollisista pelaamassa kansipelejä piña coladaa juoden.

Nuevo Santa Marian kapteeninhytissä oli täytetty kissa ja olen varma, että jos laivalla ollessamme olisin kertonut sen olevan alkuperäinen Kolumbuksen laivakissa Filip, joka on nimetty Espanjan kuninkaan mukaan, Kaisa olisi uskonut, vaikka se nyt sen kieltääkin.

 

Äsken haettiin turkasen hyvät pizzat. Täällä ei täytteiden tuoreudessa eikä määrässä pihtailla.