Tähän loppui ikimuistoinen sekkailumme Madeiran saarella. Toivottavasti nautitte matkastamme puoliksikaan niin paljon kuin me. Kotiinpaluusta on aikaa jo kaksi työntäyteistä viikkoa, mutta yhä katselemme kuvia ja hymähtelemme onnellisina melkein päivittäin. Madeiralle on päästävä uudestaan! Siinä saaressa on taikaa.

Edesmenneet kummivanhempani olivat mielessäni joka päivä matkalla. Madeira oli heidän paikkansa ja yksi syy, miksi halusin nähdä juuri tämän ihmeellisen saaren. He riitelivät ammoinaan Madeiralla siitä, onko meri tuolla Portugalin pohjukassa sininen vai vihreä. Minä en osaa kysymykseen vastata, ja jääräpäinen siippanikin hämmentyi jatkuvasti nähdessään rannikon uudelta kantilta. Se on sininen. Ja se on vihreä. Se on turkoosi ja kaunis, täynnä samettista pehmeyttä ja vaarallisia lupauksia satametrisine pohjanäkymineen.

Äiti ehdotti, että toisimme pullollisen Madeiran merivettä mukanamme mahdollisen esikoisemme kastetilaisuutta varten. Asia oli mielessä matkan ajan, mutta jäi valitettavasti toteuttamatta. Madeira teki silti parisuhteellemmekin hyvää ja saimme keskusteltua monista asioista paljon. Tästä nettipäiväkirjasta on sensuroitu suurin osa henkilökohtaisista keskusteluista, emmekä ole halunneet julkaista kuviamme täällä. Sukulaiset ja ystävät tietävät, missä asumme - tervetuloa siis meille näkemään ja kuulemaan lisää!

9.1.08 klo 11.15                Koti, Jyväskylä, Suomi

 

Sunnuntai-illan pakkaaminen oli aika kamalaa. Itkeä tuherrin vähän väliä, että mie en taho, enkä halua enkä kykene vielä poistumaan täältä, mutta kun kamat lopulta olivat kassissa ja taivas taas niin musta, että merta ei näkynyt, niin unohti harmittaa. Keräsimme listan asioista, jotka reissussa ansaitsivat moitteet ja kiitokset, se on nähtävissä päiväkirjan alussa. Sunnuntai-iltana piipahdimme vielä poncha-lasillisella White Housen terassilla ja törmäsimme alkuasukaskolmikkoon, joka piti meitä hyvänä ja lupasi majoittaa, kun seuraavan kerran haaksirikkoudumme Atlantille.

Aamulla herääminen oli nihkeää. Laukut piti viedä respaan jo kahdeksalta ja huone piti luovuttaa ennen kymmentä. Minä kiukuttelin aamupalalla ja keihästin hedelmäsalaattia haarukalla syömättä juuri mitään. Onneksi sää oli harmaa ja sateinen, olisi tympäissyt vielä enemmän, jos saari olisi ilkkuen paistanut päiväänsä. Nyt ajattelin, että saartakin itkettää, kun meidän pitää lähteä.

Bussi oli reilusti myöhässä, mutta niin oli lentokonekin. Vietimme huvittavan kamalan tunnin lentokentän check in-jonossa, takanamme känisi ja kyseli monihenkinen Tammeloiksi nimeämämme perhe. Heille ei mikään ollut yksinkertaista tai selvää ja jokaista lasta pissatti kamalasti vartin välein. Perheen teini-ikäinen makasi matkalaukkukärryn päällä ja tökki minua nilkkoihin. Isä valisti perheen äitiä, että ”kui sää nyssen yksinäns päästit vessaan meneen kunnei silloo sellasta tajuntaa, että missä me ollaan” ja kun pääsimme vihdoin jättämään tavaramme hihnalle, niin perheen äiti päätteli, että ”toa jätkällä o vissii jotai häikkää ton passinsa kera”, kun minä lähdin tiskiltä kolme sekuntia ennen Mikkoa. Mikko katsahti kysyvästi, ja sai vastaukseksi ”ai, ei siä vissiin mitään ollukaan”. Kyllä meitä nauratti! Sama show jatkui koneeseen pääsyä odotellessa ja vielä Helsinki-Vantaallakin bongasin pari härmän helmeä kuten ”mitäs jos me ollaanki vääräl hihnal”, kun matkatavarat eivät saapuneet samalla siunaaman sekunnilla kuin Tammelat olisivat niitä kaivanneet. Naureskelimme muuten samalle poppoolle joskus aamiaispöydässä, kun perheen isoäiti kommentoi kenkäostoksille hinkuvan pikkupojan haaveita, että ”kyä se ny nii o, että ne pitää ostaa sit sopivat kengät, kuka sitä ny sentään sopimattomia popoja hommais. Ja kyä mää voin yhteisen hyvän eteen uhrautua, jos kaikki ei tahro sinne kaupunkiin itteensä kyöjätä.” Ei tainnut Nopola mansekirjojaan täysin huumorilla kirjoittaa sittenkään.

Lentomatka meni mukavasti, aioin ensin jopa pärjätä ilman lääkkeitä, mutta kun kentällä kuulin, että nousu on aika hurja, koska kiitorata on poikkeuksellisen lyhyt ja heti nousun jälkeen pitää kaartaa jyrkästi oikealle, niin päätin napata puolikkaan napin. Saimme hyvät paikat koneesta, vähän kauempaa siivestä kuin viimeksi, mutta pääsin jälleen ikkunan viereen. Mikon vieressä istui toinen lentopelkoinen nainen, joka kuulemma pomppasi paikaltaan heti kun kone vähän tärisi. Minä onnistuin nukkumaan melkein koko matkan. Lasku Helsinkiin oli erittäin ikävä, pää tuntui painekattilalta, vaikka pidin sormet korvissa ja jauhoin purkkaa. Päätä särki koko illan lennon jälkeen.

Koska kone oli myöhässä noin tunnin, meille ei jäänytkään bussinodototteluaikaa kuin tunnin verran. Söimme kahvilassa sämpylät ja palelimme. Helsingissä oli kymmenkunta senttiä lunta ja pari astetta pakkasta, sää tuntui aivan kamalalta etelän helteiden jälkeen. Bussikyyti taas tuntui todella miellyttävältä ja rauhalliselta ja tiet leveiltä kuin pellot. Olo oli autossa paljon turvallisempi kuin Madeiralla, vaikka rännänsekaista lunta tuiversi ja rekat pöllyttivät tuulilasin umpeen.

Saavuimme Jyväskylän matkakeskukseen kolmen aikaan yöllä, rättiväsyneinä ja vähän tympääntyneinä. Ajoimme taksilla kotiin ja ilahduimme vähän, kun huomasimme, miten siistiksi olimmekaan täällä paikat puunanneet ennen lähtöä. Naapurin tyttö oli sovitusti käynyt kastelemassa kukat ja tyhjentämässä postilaatikon ja digiboxi oli nauhoittanut toivotut ohjelmat. Availimme laskuja ja hymähdimme lohtupostikortille, jonka olin lähettänyt Madeiralta toivottamaan meidät tervetulleiksi. Nukahdimme neljän aikaan, oli ihana päästä omaan sänkyyn. Mikko lähti aamulla töihin ja minä kampesin itseni harmaaseen talveen kymmenen jälkeen. Päivä meni sähköpostia purkaessa ja pyykkiä pestessä.

Arki on taas alkanut. Auto pitää harjata ja päälle pukea monta vaatetta, ruisleipä sivellään keinorasvalla ja jogurtissa on kaikkea mahdollista hyödyllistä ja terveellistä. Suojatien ylittäminen pelottaa ja televisiossa on kamalasti huonoja mainoksia. Puhelinmyyjä kauppaa käsityölehteä ja vettä voi juoda suoraan hanasta. Akut on kuitenkin ladattu täyteen ja kuvien purkaminen koneelle oli melkein terapeuttista. Tänään alkaa minunkin työni ja opetussuunnitelmat ovat muotoutuneet aamun aikana ennätysvauhtia. Olisikohan ote elämään koko ajan näin jämerä, jos asuisi auringonvalossa?

6.1.08 klo 17.10                Dorisol Buganvilia, Funchal, Madeira

 

Eilinen solahti ohi huomaamatta ja kirjoittaminen jäi taas. Valvoimme toissailtana tosi myöhään ja erehdyimme jopa vähän vilkaisemaan Lidon tylsähköä yöelämää. Tupakkalaki tuli muuten täällä voimaan vuoden alussa ja toisin kuin Suomessa, ravintolat eivät haise vuosia jatkuneen tupruttelun jälkeen likaisilta ja tunkkaisilta. Ei savu tietenkään pinty kiviseiniin samoin kuin tapetteihin ja kankaisiin ja ulko-ovia pidetään auki koko ajan. Suurin syy raikkaaseen sisäilmaan lienee kuitenkin se, että pienimmässäkin kuppilassa kokataan jotain – varsinaisia kaljabaareja masentunutta möllöttelyä varten ei ole.

Puolilta päivin eilen läksimme Lidon merivesialtaalle. Köllöttelimme aurinkotuoleissa pari tuntia ja kävimme yhdessä pulikoimassa meressä. Aallot olivat paljon korkeammat kuin vajaa viikko sitten ja itse uima-altaaseen tyrskysi aallonmurtajan yli mahtavia pärskeitä, joiden alla oli kiva leikkiä. Suolavesi sattui silmiin ihan kuin ennenkin ja ihmettelen, miten paikalliset papat pystyvät huoletta sukeltelemaan vedessä ilman laseja. Tottumiskysymys kai – miten mahtaisi onnistua kloorivedessä kroolaaminen?

Taivas meni pilveen ja palasimme iltapäivällä ruokakaupan kautta kotiin. Hotelli on todellakin alkanut tuntua kodilta ja eilen onnistui helposti koti-illan viettäminen hotellilla ilman huonoa omaatuntoa siitä, että ulkona odotti tutkimattomia maita. Ostin matkamuistomyymälästä pelikortit ja kokkailimme, pelasimme ja katselimme telkkaria koko pilvisen ja tuulisen illan.

Tänään lähdimme aamupäivällä kävelemään Funchalin keskustaan. Lyhyen matkan aikana meille tyrkytettiin taksia varmaan viidesti. Se on mielettömän ärsyttävää, enkä usko, että kuskit saavat kyytiläisiä hönkimällä päälle ”need a taxi, I’ll take you to Nun’s Valley” -mantrojaan. Taksit ovat keltaisia ja niitä on jonokaupalla melkein joka mutkan takana, jos sellaista tarvitsen, niin osaan kyllä pyytää itse. Onneksi tähän tyrkyttämiseen törmää vain pyhäpäivinä.

Pysähdyimme mietintätauolle sisiliskoja vilisevään keskustan puistoon ja muistin, että jossain lähellä pitäisi olla vielä yksi kaunis puutarha, jossa on lisäksi lintupuisto. Kartalla matka Funchalin koillispuolelle näytti lyhyeltä, mutta mäkinen maasto muistutti taas olemassaolostaan. Nyt taksia ei tuntunut löytyvät mistään ja kun pienen kärttyisän etsinnän jälkeen sellaisen saimme, niin tuli kyllä selväksi, ettei olisi kannattanut kävellä: kasvitieteelliseen puutarhaan oli melkein yhtä pitkä matka kuin Monteen!

Puisto oli nätti, tosiaan enemmän puisto kuin puutarha ja siellä oli valtavasti kukkiviakin kasveja. Erityisesti pidimme muotoon leikatuista Hohto-elokuvan tyylisistä pensaista ja värikkäistä asetelmaistutuksista. Myös näköala kaupungin ja sitä halkovan rotkon yli oli hieno.

Lintupuistossa oli kymmeniä häkillisiä eksoottisia siipiveikkoja ja mahtava kääkätys-, naputus- ja vihellyssinfonia melkein sattui korviin. Näimme myös valtavan suuren kilpikonnan ja albiinoriikinkukko innostui esittelemään pyrstösulkaviuhkaansa.

Palasimme taksilla kaupungin itälaidalle Casinon kupeeseen ja kävimme marketissa hakemassa viimeiset tuliaiset. Keittelimme hotellilla soppaa lounaaksi ja otimme pienet päivätorkut. Nyt alkaa olla haikea olo ja arki muistuttelee olemassaolostaan puhelimitse… Pian pitäisi alkaa pakata ja valmistautua kotimatkaan. Ei tunnu yhtään samalta kaivaa matkalaukkuja esiin kuin kaksi viikkoa sitten. Mutta onhan meillä sentään ollut ihanaa.

 

4.1.08 klo 17.45                Dorisol Buganvilia, Funchal, Madeira

 

Kävelimme aamulla puolen tunnin matkan satamaan. Minä halusin tapani mukaan lähteä kaiken varalta aivan liian aikaisin ja aikaa tappaaksemme käveleskelimme satamalaiturilla ja tutkimme merimiesten aallonmurtajaan piirtämiä laivojen tunnuksia ja satamassakäyntipäivämääriä. Valtaosa merkinnöistä oli kreikkalaisia ja saksalaisia, mutta löytyi joukosta Suomen Pohjanmaankin sabluunakuva. Suomalaiset ovat käyneet Funchalissa ainakin 2004 ja 2007.

Santa Marian miehistö oli pukeutunut turisteja miellyttääkseen hassuihin lökäpöksyihin ja outoihin hattuihin: kuteisiin, jollaisiin merimiesten lastenkirjoissa kuvataan sonnustautuvan. Kannella odotti puolipakollinen turistivalokuvaus papukaijan kera (niinpä, Kolumbuksella varmasti oli eteläamerikkalaisia lintuja reissussa mukanaan). Onnistuimme keplottelemaan irti rahastuksesta ja valitsimme hyvät istumapaikat korkealta peräkannelta – vai mikä se lieneekään merenkäyntikielellä. Matkaseuraksi saimme viston englantia puhuvan isipaapan rahoilla lomailevan burberrypariskunnan, jonka ristimme adhd:ksi ja anoreksiaksi, leppoisan saksalaisen homoparin, joista toinen puolisko kuvasi koko ajan ammattimaisella järjestelmäkamerallaan, keski-ikäisen, vihaisen ja viluisen ketjutupakoivan saksalaispariskunnan ja hanakasti kiikareillaan merinisäkkäitä tähyilevän homssuisen brittiparin. Rouva näki delfiineitä ainakin kolmesti ja yhden kaskelotinkin onnistui bongaamaan, vaikka kenellekään muulle mokomat eivät suostuneet näyttäytymään. Loppu, sekalainen turistikansa seilasi alemmilla kansilla.

Moottori putputti tasaisesti (se, tai "ruorimiehen" gps-laite tuskin olivat kopioita alkuperäisen Santa Marian kalustuksesta) ja sää oli leppoisa, merituuli vilvoitti mukavasti. Seilasimme tunnin verran lentokentän suuntaan, maaston muotoja oli hauska tarkkailla mereltä päin. Pysähdyimme hetkeksi ja miehistö tarjoili matkalaisille kipot madeiraa ja palat suklaakakkua. Samalla keskimmäinen (eli pääpurje?) laskettiin alas ja toivoimme, että pääsisimme seilaamaan takaisin satamaan purjeilla. Tauon jälkeen kangas kuitenkin kiskottiin takaisin ylös ja moottori nytkähti käyntiin.

Pysähdyksen aikana kävin tutkimassa paatin muita osia. Alakannen alla oli asiaankuuluvaa rekvisiittaa, pieni tykki ja tyyliteltyjä Kolumbus-artikkeleja lasivitriinipöydän sisällä sekä pieni Neitsyt Marian alttari. Alakannella oli muinaiseksi maskattu kyökki pinttyneine kuparipatoineen ja yläkannen alla muka kapteenin hytti. Laivassa oli lisäksi hämyinen baari, jonne huonovointiset turistit (mm. anoreksia) olivat pakkautuneet potemaan.

Matka takaisin satamaan oli vasta-aallokkoon töyssyisempi ja keinuva kyyti tarrasi minuakin vähän mahanpohjasta. Mikolla oli hauskaa. Hän muisteli tienneensä lapsena Kolumbuksen laivastosta lähes kaiken, mutta nyt ei tullut olennaisiakaan asioita mieleen. Lisäksi hän kertoi mielenkiintoisia juttuja Kolumbuksen myöhemmistä vaiheista ja ärhenteli yläasteen englanninkirjalle, jossa Amerikan löytäjästä oli kerrottu valheita. Minua ei historia ole koskaan kiinnostanut, mutta Mikko saa puisevatkin jutut toisinaan kuulostamaan mielenkiintoisilta – niin kauan, kun pysytään erossa sotatarinoista.

Kolme tuntia laivalla humpsahti nopeasti. Meri-ilma väsytti ainakin minua kovasti, mutta päätimme käydä kuitenkin lounaalla ennen hotellille palaamista. Vitsinä varjostimme sitä leppoisaa homoparia, kun ajattelimme tahallisen stereotyyppisesti heidän tietävän jonkun "kivan pikku paikan", mutta kurjat painuivatkin purilaisille Mäkkäriin! Saimmepa nenillemme.

Painelimme ohi keskikaupungin ja valitsimme paikallisten suosiman kohtuuhintaisen ruokalan ja saimme hyvät (ja ihan liian isot) kala-annokset. Minun eväkkääni oli tällä kertaa jotain outoa, englanniksi Cotlet Fishiä, kotona pitää tarkistaa, mitä tulikaan syötyä (ei muuten ole löytynyt netistä tai sanakirjoista selitystä, jos joku osaa kertoa, niin kirjoittakaahan vinkkiä kommentteihin). Mikko sai matkansa parhaan espadan.

Poikkesimme vielä tuliaiskaupassa, minä ostin sukulaislapsille jotain pientä ja Mikko itselleen jalkapallopaidan. Kaupunki oli perjantaipullollaan ihmisiä, joten pienen puistopiipahduksen jälkeen hurautimme taksilla hotellille.

Minä olin aivan rättiväsynyt ja kellahdin tunnin siestalle torkkupeiton alle. Nyt aurinko on jo melkein laskenut ja loma lähenee loppuaan. Minkäänlaista koti-ikävää en ole potenut, mutta tänään olen jo pari kertaa ajatellut, että on oikeastaan kiva päästä kohta Suomeen. Alkaa olla pula tekemisestä ja olen saanut uutta pontta ja ideoita opetushommiin.

Mikon lisäys:

 

Kaisa luuli Pohjanmaata risteilijäksi, ei siis sota-alusristeilijäksi vaan huviristeilijäksi, vaikka puhuin kyllä tykkiveneestä ja sotilaista. Mieleeni nousee hassu kuva Suomen laivaston Havaiji-paidasta, arvomerkkien sijasta se määrää, jolla on eniten kukkia leissään, ja asevelvollisista pelaamassa kansipelejä piña coladaa juoden.

Nuevo Santa Marian kapteeninhytissä oli täytetty kissa ja olen varma, että jos laivalla ollessamme olisin kertonut sen olevan alkuperäinen Kolumbuksen laivakissa Filip, joka on nimetty Espanjan kuninkaan mukaan, Kaisa olisi uskonut, vaikka se nyt sen kieltääkin.

 

Äsken haettiin turkasen hyvät pizzat. Täällä ei täytteiden tuoreudessa eikä määrässä pihtailla.

 

3.1.2008 klo 20.50           Hotelli Buganvilia, Funchal, Madeira

 

Lähdimme aamupäivällä Fortress de Picon alueen museoihin. Puolen tunnin ja parin eksymisen jälkeen (meillä on vähän vanhentunut kartta) saavuimme Museu Municipal do Funchaliin eli kaupunginmuseoon. Siellä oli jännä akvaario, jossa oli rumia mureenoita, vanhentuneita opaskylttejä ja pimeää. Yläkerrassa oli vanha kokoelma täytettyjä ja askarreltuja lintuja, merieläimiä ja hyönteisiä. Museotäti kyyläsi meitä koko ajan, mikä oli epämukavaa. Pääsymaksu museoon oli huvittava 2,53€ hengeltä. Kokemus oli ihan kiva, mutta Mikon kanssa on museoissa välillä aika kamalaa, kun joka hemmetin kyltti pitää syynätä niin tarkkaan.

Pienen karttaan syventymisen jälkeen jatkoimme Casa Museu Frederico de Freitasiin, eli jonkun ökyrikkaan siirtomaajampan kotimuseoon, johon on kerätty paljon hienoja huonekaluja ja synkeitä taideteoksia. Paljon oli hienoja herraskaisia rojuja siellä ja kirjasto, jossa oli paljon nahkaselkäisiä vanhoja, tuoksuvia opuksia. Ja hassu kultainen lamppu – se sen täytyi olla, niin pitkään syynäsimme oudon kultakalan joka koloa. Tässäkin museossa tädit kyttäsivät koko ajan ja reppu piti jättää narikkaan. Eivät kai ole kuulleet valvontakameroista Madeiralla. Minä en ainakaan kyennyt nauttimaan talon ainutlaatuisuudesta, kun tuntui, että varkaaksi epäilevät alati.

Frederico de Freitasin pihassa oli toinenkin museo, joka oli keskittynyt fajanssi- ja mosaiikkilaattoihin. Siellä oli paljon hienoja seinäkoristuksia ympäri maailmaa. Vanhat hollantilaiset ihmishahmoin koristellut laatat olivat kuin sarjakuvateoksia.

Kiipesimme mäkeä ylös ohi nunnien ylläpitämän yksityiskoulun kohti Madeira löytäjän João Zarcon entistä kotitaloa, Quinta das Cruzesia. Aloin olla aika tylsistynyt, varsinkin kun talossa esiteltiin aivan samoja esineitä kuin Freiasissakin, tosin mielikuvituksettomammin aseteltuina. Täällä museovieraita ei kyylätty kovin aktiivisesti, mutta reppu piti taas jättää säilöön. Mikko seilasi hopeakippoja kummastelevien pariskuntien seassa sulavasti, minä aloin olla vähän kärttyinen. Zarcon talon arkkitehtuuri oli kuitenkin jänskä, erityisesti pidin kellarikerroksen kaarista ja puun ja kiven luovasta yhdistämisestä. Myös pihan puutarha oli kiva, mutta Monten upeuden jälkeen laimea…

Mikko halusi vielä kavuta katsomaan Picon linnoitusta, vaikka emme olleet varmoja, onko se auki yleisölle. Kun pääsimme linnoituksen pihaan, jalat parkuivat maitohapoilla, mutta kannatti mennä! Näkymät kaupunkiin olivat vertaansa vailla, ja linna itsekin kukkaköynnöksineen ja kyyhkynpesineen oli nätti. Linnoituksen pihalla oli juhlittu uuttavuotta ja siivoustyöt olivat kesken ulkona ja sisällä, joten emme menneet kärpästen ja kaupungin työmiesten miehittämään rakennukseen sisään.

Nelituntisen museokierroksen jälkeen raahustimme alas kaupunkiin etsimään avonaista ruokapaikkaa, mikä on iltapäivällä yllättävän vaikeaa, kun ravintolat ovat auki vain lounasaikaan pari tuntia ja avaavat uudelleen illalliselle. Löysimme pienen paikallisten suosiman ns. snack barin ja söimme erittäin edulliset ja täyttävät pihviateriat – ei mikään kulinaristinen elämys, mutta ruoka teki tehtävänsä.

Päätimme kävellä takaisin Lidoon ja poikkesimme matkalla moderniin, vähän pelottavaan lasikyhäelmäputiikkikeskukseen, emmekä hinnat nähtyämme kiertäneet kauppoja: perushuppari ostarilla maksoi monta kymppiä, kun satamasta saa samanlaisia 7 eurolla!

Tassuttelimme takaisin Lidoon ja haimme Tjäreborgin toimistosta suomalaisia lehtiä selailtavaksi; ilmaisesta kirjastosta voi helposti lainata lomalukemista. Nappasin mukaan myös Markku Ropposen romaanin Kuhala ja puhelu kiusaajalta. En koskaan lue dekkareita, mutta täällä ne ovat juuri sopivaa ajanvietettä.

Huomenaamulla menemme parin tunnin purjehdukselle Santa Marialle. Liput olivat suhteellisen tyyriit, 27,50€ hengeltä, mutta sisävesipurjehdus Saimaalla on samaa hintaluokkaa. Toivottavasti on hieno ilma ja pääsemme bongaamaan delfiineitä – ihan elävinä vaihteeksi näin museokiertelyn jälkeen…

PS: Valokuvaaminen museoissa ei ole täällä mitenkään kiellettyä, mutta kun olen Suomessa oppinut, että museoissa kannattaa hengitystäkin säännöstellä, niin en ole näpsinyt juuri lainkaan kuvia tänään. Harmi sinänsä.